A.D. Ocean Victory

15.03.2025 kouluvalmennus Twin Falls Farm, valmentaja: Dorothy Hill, kirjoittaja: omistaja (865s)
Kauhusta jäykkänä pakkasin oriani ja varusteita autoon. Olin kyllä kuullut kaikenlaista järjestettävästä paikasta, mutta eihän ne huhupuheet voineet kaikki pitää paikkaansa, vai? Olin kuitenkin rohkaistunut paikalle orini kanssa ihan lentäen, olihan nyt jo kevätkelit ja todennäköisesti valoisaan aikaan pääsisimme perille. Päästyämme pitkän lennon jälkeen Yhdysvaltojen maaperälle oli tallinpitäjä jo vastassa meitä. Victor oli ensimmäistä kertaa lentämässä, joten lisäkädet varmasti olivat tarpeen. Saimme orin hissukseen ihmettelemästä tallipihalta ja laitoin sen karsinaan syömään iltaheiniä. Minulle oli ystävällisesti luvattu muutaman päivän valmennuskombo täällä ja kotiintuomisiksi saattoi kyllä olla hevosiakin matkassa mukana, koskaan ei tiennyt miten kävi, kun tämä tyttö lähti maailmalle! Olin kieltämättä hiki hatussa ratsastanut Victoria kaiken liikenevän vapaa-ajan, kaikki hevosemme olivat vähän päässeet lomamoodiin jouluna ja niitä kaivettu urakalla töihin tarhannurkista.

Yhtäkkiä kova ääni pelästytti meidät orin kanssa, ihmeellinen ujellus, ihan kuin lintu mutta ei kuitenkaan. Ori nosti korvansa pystyyn ja pysäytti ruokailun, jotain jännää tapahtui senkin mielestä lähistöllä. Jäimme kuuntelemaan kuin naulitut paikoillemme. Viisi tai kymmenen minuuttia siinä ihmetellessämme ääni oli kuitenkin loppunut ja jatkoin iltaruokien tekemistä. En ollut ihan varma, mikä tuo ääni oli ollut, varmaankin jokin paikallinen pöllölaji. Seuraavana yönä ei juurikaan nukuttu, muutama muu valmennuslainen ja yksi tallin vakkari olivat myös jääneet yöksi ennen aamuista valmennusta ja heräilimme pienin väliajoin tuohon omituiseen ääneen. Asiaahan ei ainakaan auttanut illalla leirinuotiolla kerrotut kummitusjutut paikasta, joita Dorothy ja Marshall kilvan värittivät vielä kuulemillaan huhupuheilla. Tilalla oli kuulemma joskus majoittunut kaivostyöläisiä, silloin kun osana maita sijaitsi vielä kultakaivos. Kaiketi nuo oudot äänetkin varmaan sitten olivat kaivosturmassa kuolleiden huokailuja. Seuraavan kerran herätessäni oli kello luojan kiitos jo kuusi! Nousin venytellen, eipä paljon ollut tarvinnut silmiä ummistaa ja se kyllä näkyi ja tuntui jo tämänkin ikäisellä jäsenissä.

Talliin oli lyhyt kävelymatka, siellä ei näkynyt vielä ketään, joten avasin oven hiljaa ja kävin laskemassa Victorin aamuruokiin lämmintä vettä heittäen samalla tukun heinää hevosille, etteivät ne muuttuisi mustasukkaisiksi orille. Ripustin Victorin heinäverkon kalteriin ja tarkistin, että poika oli juonut yön aikana. Yllätyksekseni oli saavi miltei tyhjä, vaikka Victor oli normaalisti huono juomaan kodin ulkopuolella reissatessaan. Tarjosin orille porkkanan ja kokeilin loimen alta oliko klipatun ponin tullut kuuma, täällä oli tallissa huomattavasti kotia lämpimämpi, mutta se vaikutti tyytyväiseltä oloonsa. Toin lisää vettä saaviin, saisi rauhassa syödä aamupalaa itse, hevoset eivät kuitenkaan menneet ulos ennen valmennusta. Victor oli eilen saanut vähän käydä jaloittelemassa tultuaan tallia lähimmässä tarhassa, josta olin kiitollinen pitkän lentomatkan jälkeen. Tallilaiset olisivat halunneet kuulemma adoptoida ponin, mutta vakuutin kasvattini lähtevän kotiin vaikka taskussani.

Olimme hieman jännittyneitä kaikki odottaessamme Dorothyä kentälle, vettä ripsi vähitellen, mutta en viitsinyt pukea sadevaatteita, kun ei niin paljoa sadellut. Viimein nainen saapui paikalle puolijuoksua, ei ollut ilmeisesti herätyskello soinut. Hän asettui kentänportille istumaan (tai pikemminkin keikkumaan, viimeinen ei ollut laittanut ripaa kiinni kunnolla) ja aloitti sen kuuloisen esitelmöinnin, kuin olisi opettanut kokonaista alokasjoukkoa konsanaan.

"Apujen oikea ajoitus on yksi tämän valmennuksen tärkeimmistä opeista - jotta hevonen voi kulkea tasapainossa ja käyttää itseään oikein, tulee pohjeapua käyttää, kun sisätakajalka on nousemassa maasta", Dorothy valistaa humpsahtaen samalla portilta alas, katsomossa puhkeaa oikea naurunremakka, joka kuitenkin loppuu yhtäkkiä kuin alkaakin naisen vilkaistessa siihen suuntaan ja alkaen ripittämään kuka onneton on jättänyt portin auki.
"Sinähän siitä viimeisenä kuljit", yksi hoitajatytöistä toimittaa saaden uuden pyrskähdyksen aikaan sekä katsojissa että meissä ratsastajissa.

Kevyehkön aloituksen jälkeen oli helpompi jotenkin suhtautua hänen opetukseensa, kun huomasi että ihminen se Dorothykin oli. Aloittelimme perustehtävillä, kolmikaarisella, volteilla ja ympyröillä omatoimisesti. Victor oli innoissaan, kuten yleensäkin, mutta ei ehkä ihan yhtä hankala saada keskittymään kuin joskus kotona tammojen läsnäollessa. Uusi paikka oli selvästi nostanut oriin parhaat puolet esiin, hymähdin välikäynteihin siirtäessäni ja uskalsin antaa orille kokonaan pitkät ohjat. Se ei kuitenkaan olisi kannattanut, sillä uskokaa tai älkää, mutta sama pahuksen ääni kuului taas jostakin majoituspaikan takaa mikä oli pitänyt meidät yön hereillä. Dorthyn ilme oli näkemisen arvoinen, hän myös ihmetteli etteivät muut reagoineet enää ääneen mitenkään.
"Mikähän tuo oli?" nainen ihmetteli kääntyen takaisin meidän ratsastajien puoleen.
"Ei kyllä tiedä, koko yön sitä kuului", Harper sanoi.

Taas tuli hiljaisuus ja pääsimme paneutumaan valmennuksen ja kouluratsastuksen saloihin. Treeniä kyllä saimme kerrakseen, täytyy sanoa, ettei niin hyvin ole tullut istuttua harjoitusravissa vielä koskaan, Dorothy nimittäin alkutöikseen käski kaikkia laittamaan jalustimet kaulalle ja tekemään harjoituksia ravissa. Loppuun piti tietenkin tehdä vielä kevennysharjoituksia ilman jalustimia, ikään kuin ei paikat olisi jo valmiiksi olleet ihan hellänä. Kävi kyllä sääliksi muiden takapuolet ja reidet, Victorilla oli ponina sentään mukavahko pieni raviaskel. Lopputunnista harjoiteltiin vielä siirtymisiä, käynnistä raviin ne sujuivat kivasti ja helposti kaikilla, laukassa saatiin taas oikein kunnon ohjeistusta siitä ovatko avut oikeassa kohtaa annettuja. Takuulla ei Dorothy edes erottanut missä kohtaa ne Victorin pienet jalat menivät laukassa, kun itselläkin oli sen kanssa välillä täysi työ säätää laukkoja. Tänään olivat harjoitukset mukavan helppoja, joten ei tarvinnut huolehtia kouluratsastuksen sanastosta englanniksi. Ja opettaja sai kyllä ne oikeat avut iskostettua vaikka indokiinaksi, jos tarve vaati! Nainenkin oli ilmeisen tyytyväinen ollut meidän valmennukseen, en kuullut että olisi sanonut kenellekään kovin pahasti. Toki kiitostakaan oli turha odottaa, sen kyllä jo arvasin etukäteen. Ei se kuitenkaan harmittanut, olin enemmän kuin tottunut tiukkoihin opettajiin ja kyllä oppilailta piti uskaltaa vaatia, tuumin laittaessani Victoria kuntoon kotimatkaa varten. Koskaan ei selvinnyt sen oudon äänen suunta, mutta paikalliset ratsastajat lupasivat pitää silmät ja korvat auki asian tiimoilta. Twin Falls Farmille olisi kyllä ihana palata joskus kesäleirin merkeissä. Sitä kammottavaa ääntä ja kummitusjuttuja lukuun ottamatta.

00.00.0000, kirjoittaja: X
Ei merkintöjä.