Aatoksen Antioliaho

00.00.0000, valmennus, valmentaja: X
Ei valmennuksia.

22.12.18 Reipas maastolenkki, kirjoittaja: Tuire (272s)
"Vautsi, onpas se komea!" Sanoin huokaisten, kun näin oman ratsuni päivän maastolenkille. 175 senttinen oldenburg tuntui jättiläiseltä, kun oli tottunut omiin hevosiin, joista yksi on polven korkuinen, toinen yltää päänsä kera minun pituuksiin ja suurin on säkäkorkeudeltaan minua matalampi. Mutta musta Antonio on jo säkäkorkeudeltaan minua korkeampi ja siihen vielä ylväs kaula ja kaunis pää, niin ai että olin myyty. Käytökseltään ori olikin sitten eri maata: Harjaus sujui suhtkoht ongelmitta, kunhan en koskenut sen päähän. Mutta suitsittaessa se nosteli päätään yläilmoihin, että jouduin kurkottelemaan, että sain nahkaremmit sen päälle. Satulan kanssa se alkoi pullistella heti, kun laskin varusteen sen selkään, joten tökkäsin sitä saman tien kylkeen tokaisten: "Olehan siinä nyt!" Ori katsoi loukkaantuneena minua, mutta eipä enää pullistellut ja sain satulavyön kiristettyä.

Kuulin, että isommassa porukassa maastoilu saattaa jännittää ratsuani, joten mietin onko kymmenen ratsukon porukka orin mielestä "liian iso". Tiesin myös, että sillä on tapana testata uudet ihmiset, mutta en antanut kummankaan häiritä. Nousin reippaasti hevosen selkään ja lähdin edessämme olevan ratsukon perässä eteenpäin. Aluksi Antonio yritti varastaa raviin, mutta pidin sen tiukalla ohjasotteella hallinnassa. Kun ori tajusi, ettei minusta ole leikkikaveria, se selkeästi rauhoittui. Ison pellon reunalla tuuli sen verran rajusti, että Antonio hieman säpsyi ja otti muutamia hyppyaskelia. Osasin kuitenkin varautua tähän, joten patistin oria eteenpäin ja pääsimme metsäpolulle suojaan tuulelta. Lenkki oli oikein antoisa! Oli aivan mahtavaa päästä ratsastamaan oikeasti isolla hevosella ja olihan puoliverinen nyt ihan erilainen ratsu kuin tyypillinen suomenjuntti. Pelkästään askeleet tuntui siltä, että mennään monta metriä eteenpäin, vaikka olisi kyse vain yhdestä askeleesta. Ja se laukka, vau mikä meno! Vaikka sainkin pienen sydänkohtauksen, kun Antonio yhtäkkiä veti päänsä alas, mutta en onneksi pudonnut selästä.